Mirolle meinasi käydä tosi huonosti!

Sunnuntai 27.1.2008 klo 17:59 - Hannu Pietiläinen

Kuluneen talven aikana on sääolojen takia kuulunut poikkeuksellisen paljon surullisia kertomuksia heikkoihin jäihin menehtyneistä koirista. Liikkeellä ja metsäretkillä oltaessa toki kaikki on mahdollista, mutta eipä sitä tule ajatelleeksi, että juuri oma koira joutuisi heikkoihin jäihin.

Lauantaina 26.1. olin Miron, metsäkaveri Vellun ja hänen veljenpoikansa kanssa menossa jäniksiä etsimään. Miro lähti hakureissulle ja siinä kahvitellessamme huomasin parin sijainnin tarkistuksen jälkeen ettei gps-panta anna paikkatietoa. Ihmettelin mikä laitteeseen on tullut ja lähdin etsimään koiran jälkiä. Tuossa vaiheessa epäilin sääoloja, lumista metsää tms. tilapäisen yhteyskatkon syyksi. Kävellessäni yritin useasti turhaan saada yhteyttä koiraan ja aloin epäillä, että se oli mennyt maan alle ketun tai supin reikään.

Löysin koiran jäljet ja kiersin pahimmat tureikot, josta se oli kulkenut. Tein taas kerran pienen kaarroksen ja olin juuri hakemassa jälkiuraa, kun kuulin koiran haukkuvan. Kuljin haukun suuntaan ja huomasin, että ääni tuli vuolaasti virtaavan metsäojan varrelta. Oja mutkitteli ja siellä täällä oli aukkoja jääkannessa, paikoin taas kansi kesti kävellä minuakin. Olinhan jo pari kertaa ylittänyt ojan alajuoksulla.

Menin haukkua kohden ja huomasin heti koiran jälkien päättyvän sulan reunalle. Koiran alta oli jääkansi romahtanut noin neljän metrin matkalta ja Miro haukkui kolmisen metriä aukon reunasta alajuoksulle jääkannen alla. Onneksi talvinen tulvavesi oli laskenut huomattavasti ja veden ja jääkannen välissä oli 30-40 cm tyhjää tilaa. Virta oli vienyt koiraa kannen alle, mutta Miro oli onneksi saanut kiinni ojassa olleesta kivikosta, jolla se seisoi puoliksi virtaavassa vedessä.

Aikaa kahvittelustamme oli kulunut jo puolisen tuntia, joten kovin kauaa koira ei enää olisi jaksanut pysytellä kivikossa, eikä sillä olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä ojasta ylös muutenkaan, sillä pystysuorat penkat ja vuolaasti virtaava vesi olisivat estäneet kaikki yritykset. Paikka oli sellainen, että irtipäästyään koira olisi ajautunut syvälle jääkannen alle ja seuraava aukkopaikka oli kymmenien metrien päässä. Reppu ja haulikko lensivät nyt tosi nopeasti penkalle ja yhtään arvelematta laskeuduin ojaan, jossa oli vettä reittä myöten.

Kahlasin varovasti jääkannen reunalle ja kyykistyin kannen alle. Näin Miron ja ehdin jo hätäisesti sanoa "Tänne", mutta sitten tajusin, että toivottavasti koira ei yritä liikahtaakaan, muuten virta vie sen kadoksiin. Sanoin koiralle "Odota" ja kyyristelin jääkannen alla rintamus vettä hipoen ja hiissasin itseäni lähemmäs koiraa. Niin kauan kuin sain vasemmalla kädellä pidettyä jääkannen reunasta kiinni kaikki meni hyvin, mutta sitten tuli aika halju olo, kun ote oli irrotettava. En yltänyt koiraan muuten kuin menemällä syvemmälle kannen alle. Lopulta sain käteni koiran kuonolle ja vielä hieman siirtymällä sain tutkapannasta kiinni. Vedin voimakkaasti koiraa ja samalla yritin tulla vauhdilla takaisin. Vesi roiskui ja kohisi ja siinä vaiheessa kastui takkikin, mutta sain kuitenkin Miron jääkannen reunalle ja itsenikin kieräytettyä ylös ojasta.

Koira tärisi kuin haavanlehti kylmissään ja minulla oli saappaat täynnä vettä, housut litimärkinä reittä myöten ja takin etumus valui vettä. Tyhjensin saappaat pikaisesti, puristin enimmät vedet villasukista ja kun ne eivät enää saappaisiin menneet, työnsin ne reppuun, otin koiran syliin ja lähdin tarpomaan autolle. Soitin Vellulle mitä oli tapahtunut ja samalla yritin lämmittää Miroa, joka tutisi koko kahden kilmetrin kävelyn. Pari kertaa laskin koiran maahan kävelemään ja loppumatkasta koiralla ei enää näyttänyt isompaa hätää olevankaan. Itsellä alkoi jalkoja kylmätä, kun saappaat oli märät ja kuivanakin melko tuhdit Rokka-saappaat painoivat märkinä varmaan monta kiloa. Onneksi pakkasta ei ollut kuin pari astetta - muutoin kävely olisi ollut kyllä tosi hankalaa.

Illalla alkoi sitten kurkkua pistellä ja yö olikin jo kiemurtelua flunssan kourissa. Kävimme seuraavana iltapäivänä flunssasta huolimatta kuvaamassa paikkaa, josta oli tulla Miron viimeinen. Onneksi Lautuanoja ei ollut pahimmillaan ja tällä kertaa oli todella onni matkassa, kun selvittiin Miron kanssa vain säikähdyksellä ja kylmällä kylvyllä.

 Miron jäljet loppuvat avannon reunaan.

Tuolla Miro sinnitteli kolmen metrin päässä jääkannen alla - ja osasi onneksi haukkua apua!

Hannu ja Pyry tutkailevat paikkaa, jossa jääkansi romahti Miron tassujen alla.